 Olen aina tykännyt suunnattomasti bändien historiikkien ja haastattelujen lukemisesta. Siksi ajattelin, että samahan se on aikansa ratoksi repostella jotain omistakin bändiproggiksista, kiinnosti se ketään eli ei. Poikkeuksena tyypillisiin tuhkimotarinoihin minun stoorini alkaa nollatilanteesta ja päättyy surulliseen ei-mihinkään. Joskus voi käydä näinkin, beibet. Hän ken muistaa joitain asioita minua paremmin, ottaa yhteyttä osoitteeseen lah ät mail.suomi.net. - Lasssssi 1999 - Jostain se alkaa Rock-tähteyteni alkoi vuonna 1999, kun ystäväni Juri soitti minulle Nirvanan "Nevermind"-levyä. Silloin piti kasvattaa pitkä tukka ja tarttua isän akustiseen kitaraan. Opettelin aluksi muutaman perussoinnun, mutta koska niiden avulla ei voinut soittaa coverin coveria, ryhdyin väsäämään heti omia biisejäni. Muuan Miksu innostui samoihin aikoihin kitaransoitosta, ja oli luonnollista lyödä hynttyyt yhteen ja perustaa oma bändi, Atheism. Nuo ajat olivat mainioita: istuimme jomman kumman kotona akustinen kädessä ja rämpyttelimme, minä lauloin. Tai no oikeastaan vain minä myös rämpyttelin, kun Miksulla ei ollut vielä omaa kitaraa. Kiintolevylläni on edelleen tallessa samaisen vuoden kesältä oleva eka sävellykseni 'All Tears Have Sold Out' (maailman paras kirjoitusvirhe nimessä), mutta se on oikeasti niin julmettua kuraa, etten sitä tänne laita. Jouluna minä sain Craten pikkuvaffarin ja Miksu oman sähkökitaran, ja meininki parani entisestään. Minusta kitaratunneilla käyminen oli vitun tyhmää touhua, mutta Miksu kävi kouluttamassa itseään kerran viikossa. Hän oppi tunneilla vitossoinnut, jotka opetti sitten minulle. Joulun '99 jälkeen en ole oppinut kitaran soitossa mitään oleellista uutta. 2000-2001 - Sunilan asukit ja The Feedback Fuckers Kotona soittelu ja omien biisien (joita oli varmana yli kymmenen) nauhoittelu mankalla jatkui jonnekin syksyyn 2000, jolloin siirryin Pohjankartanon yläasteelle. Bändi oli vaihtanut nimeään ja biisien esityskieltä lukuisia kertoja; jos nyt oikein muistan, järjestys oli Atheism -> Da Hippinevada -> Yellow Kite -> Hakanisti. Da Hippinevada -aikoihin meillä oli rumpali, Sakke, jonka kanssa emme treenanneet kertaakaan. Yläasteella tutustuin Mikkoon, joka nähtyään Hakanisti-tussatut tennarini halusi tulla soittamaan bändiimme bassoa, siitäkin huolimatta että Mikon ensivaikutelma minusta oli "vitun dorka vetyperoksidi-hevari". Minusta Mikko oli taasen joku idiootti skeittijätkä. Ensimmäinen keskustelumme koskaan on legendaarinen: M: "Mitä heviä nää kuuntelet?" L: "En heviä vaan Nirvanaa." Mikko kävi tuolloin samassa bändikoulussa Miksun kanssa. Bändikouluporukasta sikisi joskus vuoden 2001 tienoilla Nailbat. Mikko oli ehkä maailman kovin Rage Against the Machine -fani ja minä kuuntelin pelkästään Kurre-vainajaa. Joskus loppusyksyllä Mikko hommasi meille treenikämpän Kaakkurin nuorisotalo Sunilasta, mikä oli minulle aika hiton iso juttu: ensimmäistä kertaa jamittamaan bändin kanssa! Sunila oli maailman kovin mesta treenata. Sunilan kaikki asukit olivat saatanan tyhmiä amiksia, jotka nakkelivat treenikämpän oveen lumipalloja ja uhkasivat antaa turpiin heti jahka astuisimme ovesta ulos. Moraali oli hiton korkealla, ja koska meillä ei ollut vakituista rumpalia, Mikko paukutti menemään. Minusta hän oli jo tuolloin Oulun kovin rumpali. Hakanistillä oli omat sivutkin netissä, mutta keikkoja tai kunnolista demoa emme tehneet koskaan. Biisit olivat ihan uskomattoman huonoja Nirvana-hiilikopioita, joskin 'Keltaiset lehdet' -biisin melodia on minusta edelleen kurkoin ikinä. Sunilan sulkiessa ovensa kesällä 2001 kuoli myös Hakanisti lopullisesti. Kasiluokan alkaessa 2001 syksyllä tutustuin Ottoon, jolla oli oma treenikämppä. Perustimme uuden bändin nimeltä The Feedback Fuckers, jolla myöskin oli omat kotskasivut. Kieli vaihtui suomesta englantiin. Tässä vaiheessa pitää kyllä kirota, että pirusti järkeä pykätä sivut aloittelevalle kökköbändille, joka ei ole tehnyt ainoatakaan keikkaa eikä nauhoittanut mitään... taisi olla se rokkimeininki tärkeintä. FBF-ajoilta on tallessa yksi biisi nauhoitettuna, jonka laitan tänne jahka löydän kasetin. Mikko ja Otto vuorottelivat rummuissa. Otto kyllästyi bändiin aika äkkiä ja The Feedback Fuckers tapettiin saman vuoden loppupuolella. 2002 - Blitzkrieg Boogie Vuoden 2002 alussa hoksasin, että en osaa laulaa pätkän vertaa. Tajusin nuotilleen laulamisesta vielä vähemmän kuin nykyään ja tämä oli minulle paha isku, koska olin aina pitänyt itseäni maailman hienoimpana vokalistina. Rupesin siis treenaamaan laulamista apunani uusi ihastukseni: RAMONES. 'Blitzkrieg Bopeissa' sun muissa ei vaadittu liian korkeaa rekisteriä, joten pystyin hoilaamaan mukana. Mitään kunnollista bändiviritystä ei ollut, ja Mikko keskittyi Nailbatiin (tuolloin Rutapaga). Biisejä syntyi kuitenkin varastoon, ja näissä uusissa tekeleissä oli selvää Ramones- ja suomirock-henkeä mukana. Halu soittaa oikeassa bändissä oli valtava, koska keväällä oli elämäni synkimpiä vaiheita ikinä ja tupakkiakin piti alkaa polttamaan. Vastaus rukouksiini oli Samppa, jonka kanssa perustin syksyllä 2002 Fudge Sundré -pumpun. Fudgen kanssa hommattiin treenikämppä Tuiran nuorisotalo Boogien "bänditilasta", joka oli oikeasti ulkoiluvälinevarasto. Samppa soitti bassoa, minä rämpytin kitaraa ja lauloin. Välillä joku random-tyyppi kävi rummuttamassa, Mikon ego kun ei mahtunut Boogien Mikki Hiiri -rumpujen taakse. Kämppä oli kyllä oikeasti niin persiistä, ettemme jaksaneet siellä heilua kuin n. kuukauden verran. Samoihin aikoihin isäni bändi aktivoitui ja järjesti itselleen uuden treenikämpän. Mekin pääsimme lopulta sinne. Koska treenikämpällä (koodinimi 'N', sijainti lepakkoluolaakin tarkemmin salattu) oli oikeat rummut, Mikko lupautui taas mukaan. Fudge rämpytteli loppuvuoden menemään hieman epämääräisellä musiikillisella linjauksella, soitimme jopa treeniksen pikkujouluissa ensimmäisen keikkamme. 2003 - Eka oma levy ja keikkaa Alkuvuodesta 2003 vanha aisaparini Mikael osoitti jälleen kiinnostuksensa liittyä bändiin. Soundi muuttui aavistuksen verran rokkenrollimaisempaan suuntaan ja syystä tahi toisesta vaihdoin laulukielen ensimmäiseen kotimaiseen. Fudge Sundre oli suomeksi dusaavalle bändille liian eeppinen nimi, ja niinpä tupakkia imiessämme ristimme Miksun kanssa - aitoon punk-henkeen - bändin Tulupun Tepoksi. Pian nimi vaihtui muotoon Teppo Tuluppu. Treenasimme suht' aktiivisesti kevääseen asti, jolloin päähäni pälkähti hullu ajatus levyn tekemisestä. Nailbat oli nauhoittanut edellisen vuoden loppusyksyllä tuolloin-ihan-hyvältä-kuulostavan demon Hamp-studiolla, ja kiusaus tehdä sama temppu itse oli suunnaton. Pirautin siis Oku Pelliselle (äänittäjämouho) ja sovin nauhoitusajan toukokuulle. Mutta: Mikkoa ei tuntunut projekti kiinnostavan himpun vertaa, ja Miksukin jätti yhtäkkiä tulematta treeneihin. Me ei missään nimessä haluttu Sampan kanssa haudata kiihottavaa projektia, vaan päätimme tylysti ryhtyä punkkareiksi. Uudeksi, motivoituneeksi rumpaliksi värvättiin Sampan (ja mun ex-) luokkakaveri Eppe, joka olikin Mikkoa taipuisampi henkilö soittamaan tsi-tsi-tsi-tsi-tsi-komppia. Kevät 2003 oli hienoa aikaa. Väänsimme päivässä kolmen biisin "Manitvex-EP":n, josta kolmasosaan olen edelleen tyytyväinen. Avausralli 'Kaikki on kivaa -blues' sai osakseen varsin positiivista palautetta, esimerkiksi muuan Tommi kehui biisiä Pelit-lehden keskustelualueilla. Levyn kannet tehtiin itse kotikonstein, kuten joka kerta aina VENEen "Hakanistiin" asti, ja sitä myytiin muistaakseni lähes sata (!!) kappaletta. Nautimme ikäluokkamme bändipiireissä hieman suosiota ynnä soitimme ekan (ihan älyttömän paskan, hyi vittu) oikean keikkamme Oulun Rotuaarilla. Suven tullessa saimme yllättäen N-luolasta fudua, joten treenasimme missä milloinkin aina syksyyn asti. Kesällä soitimme yhden keikan Tyrnävän Tyrärockissa, mutta muuten bändi keskittyi lähinnä uuden materiaalin harjoitteluun. Ylituotteliaana pällinä päätin myös, että seuraava levy tehtäisiin jo syksyllä ja että siinä olisi ihan kokonaisen ep:n verran materiaalia. Heinä- ja elokuun vaihteessa pirautin jälleen Pelliselle - tämän puhelun alku oli ihan hiton hyvä: Oku: [soraisella äänellä] "Oskari Pellinen" Minä: "Öö, Lassi Hietala Oulusta moi. Tota, soitinko huonoon aikaan?" Oku: "Ei, ei, on vain armoton kanuuna." Paljastui, että Hamp-studio oli muuttamassa Martinniemen sahalta Haukiputaan teatterikuopalle, ja ettei aikatauluista ollut vielä mitään tietoja. Tämä oli vähän nihkeä homma, koska Hamp oli lähiseutujen ehdottomasti halvin studio, ja mihinkään NEO-studion tyylisiin miljoona euroa per päivä -diileihin meillä ei ollut niin mitenkään varaa. Erinäisten mutkien kautta (mm. märisin meidät takaisin N-treenikämpälle) valitsimme äänityspaikaksi tuoreen Planet-studion (nykyään Qstudio), jonne matkasimme syys... vai lokakuussa, en muista, mutta matkasimmepa kuitenkin. Nauhoitusaikaa oli varattu kaksi päivää ja tarkoitus oli nauhoittaa kuusi biisiä. "Tuplasti vauhtia" -ep ilmestyi vuoden loppupuolella, ja levyn tiimoilta alkoi myös aiempaa aktiivisempi (eikä suinkaan tarpeeksi aktiivinen) keikkailu. Meidät alettiin jo oikeasti ottaa vastaan Oulun rokkipiireissä, ainakin limudiskokeikoilla oli aina kymmeniä ihmisiä, joista vain harvat poistuivat kesken keikan. Eiväthän ne keikat laadultaan kovin kummoisia olleet, mutta kuulemma siellä oli hyvä meininki. Minua jännitti niin pirusti, etten muista keikoista oikein mitään - enkä helvetissä enää katso niitä videoita! Tuomioni Tuluppujen kakkoslevystä: soitossa ihan liikaa typeriä kämmejä, kämyt soundit, mutta biisit ajanjaksoon suhteutettuna ihan kelpo kamaa. Mielestäni "Manitvex-EP" on kestänyt aikaa paremmin, vaikka tuolloin olinkin asiasta ihan eri mieltä. Laulusuoritusten osalta "Tuplasti vauhtia" oli näemmä urani huipentuma, nimittäin siitä asti ollaan kaahattu tasaista tai aivan karmeaa ja kuoppaista alamäkeä. Syksyllä siirryin myös Kuusiluodon lukioon, jossa heavy metal -fanit ovat pilkanneet minua aina näihin päiviin asti. Nöösinä lukiointellektuellina sekosin totaalisesti The Smiths -orkesteriin, mutta luojan kiitos se ei vaikuttanut Teppo Tulupun musiikkiin. Löysin myös Kari Peitsamon uudelleen, millä on selvä vaikutus VENEen nykytilanteeseen. Joskus loppuvuodesta huvitti päästellä Bennetin tavoin höyryjä, joten soitin Mikolle ja ehdotin terapiabändiprojektin käynnistämistä. Mikosta tuuma kuulosti melkein yhtä hyvältä kuin minustakin, joten ryhdyimme aina silloin tällöin soittelemaan kahdestaan niitä oudompia biisejä, jotka eivät sopineet Nailbatille tahi Teppo Tulupulle. Puhelimessa mietimme sopivaa nimeä bändille, ja ainoastaan minun ehdottamani "VENE" oli tarpeeksi typerä. 2004 - Kuolema ja syntymä Vuodenvaihteessa olin saanut huisin idean nauhoittaa Tuluppujen kanssa pitkäsoiton omilla kamoilla treenikämpällä. Uusia biisejä oli kymmenkunta ja ne huvitti kaikki laittaa narulle. Pyörittelimme ajatusta muutaman kuukauden, kunnes maaliskuussa laitoimme kamat pystyyn ja värväsimme känkkypalkalla erään Heikin nauhoittamaan levyä digitaalisella 12-raiturillaan. Ensimmäisen session aikana nauhoitimme 8 biisiä. Pohjien soundimaailma oli yllättävänkin hyvä siihen nähden, ettei meillä ollut edes etuasteita ja ainoat käytössä olevat mikit olivat Shuren 58 -mallia, jotka toimivat harvinaisen huonosti overheadeina. Etuasteen tai (mitä luultavimmin) taitojen puutteen johdosta lauluja emme saaneet kuulostamaan hyvältä niin mitenkään. VOWELEISTA puuttui voimaa ja jämäkkyyttä, ja päätimme yrittää myöhemmin nauhoittaa niitä konkkamikillä. Eihän siitä mitään tullut. Muutaman epäonnistuneen laulusession jälkeen koko tekele alkoi tympimään, ja soitin suoraan Pellisen Okulle ja varasin Haukiputaan Teatterikuopalle muuttaneelta Hamp-studiolta kaksi päivää nauhoitusaikaa. Päätimme vääntää EP:n. Mutta mutta: rumpalipuoli oli hiertänyt (lähinnä minua) jo jonkin aikaa, ja joskus kevättalven tienoilla Eppe sai kylmästi fudua bändistä. Samppaa tämä tilanne rupesi vituttamaan, ja antoi ymmärtää ettei häntäkään bänditoiminta enää huvittaisi. Teppo Tuluppu soitti muutaman "jäähyväiskeikkana" markkinoidun performanssin (Wiidakko on paskaa), jonka jälkeen tarrasi rintaan ja kuoli pois. Reunion-turnee tulee heti jahka joku tarjoaa viis miljoonaa. Studioaikaa oli silti varattu. Diggailen studiossa hermoilua varsin sikana, joten ajattelin että perkele, pakko sinne on mennä tekemään edes jotain. Soitin Mikolle ja ilmoitin, että Hampille meneekin VENE eikä Tuluput. Tässä oli vain pieni ongelma: VENEellä ei tässä vaiheessa ollut vielä yhtäkään loppuun asti treenattua ja/tai tarpeeksi hyvää omaa biisiä. Äkkiäkös niitä syntyi: väänsin äkkiä kaksi ok-rallia, jotka treenasimme kuntoon parissa viikossa. Peruin toisen studiopäivän, koska punkkia on ihan turha mennä säätämään tuntikausiksi studioon. Kari Peitsamokin on sanonut, että jos ei päivässä valmiiksi tule, niin bändi on ihan paska. Tai jotain sinnepäin. Toukokuussa 2004 VENE asteli uudelle Hampille. Tämä studio on (vai oli, en tiedä onko enää pystyssä) varsin mielenkiintoinen, äänitystilat näet sijaitsivat näyttelijöiden pukuhuonetiloissa. Kylmä tila, karut betoniseinät ilman kunnon äänieristeitä. Siellä silti vedettiin. Näillä '...Vaan eipä tule teistäkään' ja 'Miniase-Kalle' -rallatuksilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä nykyisen VENEen kanssa. Kummallakaan, ei Mikolla saati sitten minulla, ollut mitään hajua millaista musiikkia bändin tulisi edes soittaa, ja sen osittain kuulee noista biiseistä. Ihan hyvää kamaahan ne ovat, mutta eivät kyllä lähelläkään sitä ilmaisutapaa joka minulle tuntuu toimivimmalta. Soundit olivat aika suttuiset ja laulupuoli todella heikkoa. Julkaisimme kuitenkin nuo biisit singlenä, jota myytiin n. kymmenen kappaletta. Tämä proto-VENE-levy on siis aika mieletön keräilyharvinaisuus, jolla varmaan jo tässä vaiheessa nettoaisi eBayssä miljoona dollaria. Yllätyksenä palaute oli ihan hyvää. Jotkut pitivät VENEttä Tuluppuja parempana, Tommy of Finlandkin antoi pitkästä aikaa palautetta ja ilmoitti lyövänsä turpaan, jos kitarani myyn. Ensimmäistä "julkaisua" seurasi kuitenkin pitkähkö hiljentymisen aika, jonka rikkoi marraskuussa yhtyeen ensimmäinen keikka. To be continued in a galaxy, far far away... |